Kesti 42-vuotta ennen kuin ymmärsin jotain, joka nyt tuntuu niin selvältä: Minä olen kirjoittaja. Ja olen aina ollut. Olen kyllä kirjoittanut lapsesta asti, mutta jostain syystä en koskaan aiemmin nähnyt sitä mikä oli suoraan edessäni. Ajattelin väärin, että tarinoistani pitäisi tulla jotain muuta kuin sanoja, joita ne jo olivat. Ajattelin, että tarinani itsessään eivät ole “lopputuote”. Kesti merkillisen kauan ymmärtää, että tarinani ovat itse asiassa aina olleet juuri siellä mihin ne kuuluvat - tekstinä sivulla.

On hullua, että vasta viimeisen vuoden aikana olen havahtunut siihen, että kirjoitettu teksti on se formaatti, jossa pystyn tuomaan tarinani eloon täysin vapaasti, ilman ulkopuolisia rajoitteita ja ikäviä tosimaailman realiteetteja. Olen aina halunnut täyden kontrollin tarinoideni jokaiseen pieneen yksityiskohtaan ja jostain syystä en ollut aiemmin edes osannut ajatella että valkoinen, tyhjä paperiarkki oli juuri sitä mitä etsin.

Vuosia kirjoitin tarinoitani sillä ajatuksella, että ne lopulta kuvattaisiin ja esitettäisiin elävinä kuvina. Tekstini eivät koskaan olleet teknisesti käsikirjoituksiksi muotoiltuja, mutta ne nojasivat enemmän pääni sisäisiin visuaalisiin maailmoihin, kuin paperille konkreettisesti kirjoitettuihin sanoihin.

Ja pelkäsin, että jos joku muu koskee maailmaani, he eivät ymmärrä mitä tekevät ja muuttavat jotain, jota en koskaan hyväksyisi. He saattaisivat valita väärän kamerakulman, väärän valaistuksen tai valita rooleihin henkilöt, jotka eivät näyttäisi alkuunkaan sellaisilta, jollaisiksi olen heidät kuvitellut. Mutta pelottavin ajatus oli, että kukaan muu kuin minä itse ei yksinkertaisesti voisi tietää sitä, miltä luomani maailman pitäisi tuntua.

Mutta tänään olen vihdoin ymmärtänyt jotain hyvin yksinkertaista: Voin kontrolloida kaikkea mitä haluan, jos kirjoitan sen paperille. Kirjoitettua sanaa ei voi ohittaa.

Tarkemmin analysoiden, minusta tuntuu, että olen aina kirjoittanut “elokuvia” sen vuoksi minkälainen kirjoitusprosessini on. Kun kirjoitan, en vain kuvittele tapahtumia. Näen ne tapahtuvan elokuvan lailla pääni sisällä. Näen ne kuin katselisin elokuvia kuten Reservoir Dogs tai Voi Veljet Missä Lienet. Näen kuvakulmia. Näen kuinka kohtaus on valaistu. Näen sen miten eri otot on leikattu yhdeksi yhtenäiseksi kohtaukseksi ja näen jokaisen pienen yksityiskohdan lavasteista, joissa henkilöhahmoni elävät ja kärsivät. Ja minä näyttelen. Kasvoni vääntyvät tunteisiin, joita päähenkilöni joutuvat kokemaan, vaikka istunkin ruudun äärellä täysin eri maailmassa ja ajassa.

Tapani kirjoittaa lienee pohjimmainen syy sille miksi tekstini on niin kuvailevaa. Se vilisee sanoja, joiden tarkoitus on vain ja ainoastaan rakentaa maailmaa itse tarinan ympärille ja vaikka haluan aina jättää riittävästi tilaa lukijan mielikuvitukselle, sanan on oltava mukana tarinassa, jos minä sen sinne tarvitsen. Rakastan kirjoittaa tekstejäni juuri näin ja toivon, että jossain on myös ihmisiä, jotka rakastavat tekstejäni lukea.

Sekä päässäni, että pöytälaatikossani on monia raakoja tai pidemmälle hiottuja tarinoita, joista olen todella innoissani. Enkä malta odottaa pääseväni niiden pariin. Vaikka se jälkikäteen hölmöltä tuntuukin, olen viimein löytänyt teksteilleni kodin, jossa voin kertoa tarinani juuri sellaisina kuin haluan.

Ja vaikka joskus toivon, että olisin ymmärtänyt tämän jo vuosia sitten, tiedän nyt, että kokemukseni ihmisenä tulevat antamaan tarinoilleni syvyyttä, jota nuorempi minä ei vielä vuosituhannen vaihteessa olisi pystynyt tuomaan. Tänään voin tehdä tarinoistani parempia kuin koskaan.

Eli tässä sitä ollaan. Lähellä ensimmäisen tarinani julkaisua.

Tervetuloa seuraamaan uudelleen alkanutta matkaani kirjoittajana.