Yksinäinen pystyyn kuollut tammi taistelee syksyistä tuulta vastaan kahden pienen tien risteyksessä. Rankka vesisade hakkaa kynnöspeltojen täyttämää maisemaa ja kastelee kaiken läpimäräksi. Simon kävelee mutaisen tieuran reunaan kasvaneessa polven korkeudelle ulottuvassa heinikossa. Hänen varsikenkänsä uppoavat pehmeään maapohjaan jättäen jäljet, jotka jäävät villinä kasvavan raiheinän alle piiloon. Syvälle vedetty parkatakin kangashuppu pitää hänen kaljun päänsä kuivana, mutta hupun reunuksista virtana valuvat pisarat kastelevat hänen kasvojaan. Simon kaivaa takkinsa taskusta peltisen savukekotelon ja vilkaisee ylös taivaalle todeten harmaana vellovasta pilvipeitteestä, että sade ei ole taukoamassa vielä hetkeen. Kotelon kolhuinen kansi aukeaa vaimeasti kolahtaen ja Simon nostaa viimeisen savukkeen huultensa väliin. Hänen silmänsä tuntuvat karheilta ja väsyneiltä ja hänen ohimoaan jyskyttää, kun hän ottaa esiin puolityhjän tulitikkuaskin ja sytyttää sateesta nopeasti kostuvan savukkeen.

Katsellen veden täyttämiä uria vierellään kulkevassa tiessä Simon laskeutuu kyykkyyn. Varoen astumasta pois heinikon suojasta hän ojentaa kätensä niin suoraksi kuin kykenee ja painaa tyhjän savukekotelon pystyyn mutaisen tien pintaan. Sadepisarat päästävät vaimean napsahduksen osuessaan peltiseen koteloon ja hajotessaan palasiksi. Simon puhaltaa sateeseen haihtuvan savupilven, avaa takkinsa rintataskun napin ja vetää esiin ohuesta pellavasta valmistetun kevyen nenäliinan. Vaalean kankaan pinta säilyy kuivana vain vaivoin, kun vesi valuu pieninä jokina pois sen öljytahrojen täplittämältä pinnalta. Simon pitää liinan kulmasta kevyesti kiinni, nostaa kätensä ylös ja seuraa alati kostuvan kankaanpalan liikkeistä mihin suuntaan tuuli juuri sillä hetkellä puhaltaa. Puuskat heittelevät risaista pellavaliinaa eri suuntiin, mutta pienen hetken jälkeen puuskien seasta löytyy säännönmukaisuus: Tuuli saapuu lännestä ja liikkuu kohti itää.

Simon nousee vaivalloisesti seisomaan ja vilkaisee taakseen jäänyttä paikoilleen kuollutta puuta olkansa yli. Sen oksat heiluvat puolelta toiselle, mutta pitävät elottominakin edelleen pintansa luonnonvoimia vastaan. Hiljaa mielessään hän miettii, mikä tuon puun on mahtanut tappaa. Sen ympärillä ei ole mitään mikä kilpailisi elintilasta. Sen kaarnassa ei näy jälkiä taudista ja sen runko ja juuret näyttävät ulospäin tukevilta. Simon astelee puun luo, silittää sen rujoa pintaa ja tutkailee sen alimpia oksia. Hän valitsee oksista sellaisen, joka on samaan aikaan tukeva, mutta riittävän siro ja sitoo liinan toisen pään oksan keskikohdasta löytyvään haaraan. Kun Simonin tumma villakynsikäs irrottaa otteensa liinasta, tuuli tarttuu sen vapaana roikkuvaan päähän ja saa sen liehumaan kuin likainen valkoinen lippu. Vaikka myrsky heittelee repaleista pellavaliinaa väkivaltaisesti sinne tänne, sen pää pysyy vapaana takertumatta ympärillään vellovaan oksamereen. Simonin katse jää kankaanpalaan, kun hän astuu lyhyen askeleen taakse ja imee savukkeen viimeisiä savuja keuhkoihinsa. Taivaalta laskeutuvan valon määrä on niin häviävän pieni, että tulipään oranssi hohto näyttää harmauden keskellä kirkkaalta kaukaiselta auringolta.

Kun tuuli seisahtuu pienen pieneksi hetkeksi ja liina laskeutuu pois Simonin näkökentästä, se paljastaa takaansa ränsistyneen ja yksin seisovan pienen kaksikerroksisen puutalon. Talon vaalea maalipinta on rapissut vuosien saatossa maahan ja pihapiiri on pahasti villiintynyt. Risteyksestä, jossa puu seisoo, on talolle matkaa arviolta kaksi ja puoli sataa metriä. Simon sammuttaa savukkeen tammen karheaa kaarnaa vasten ja pudottaa palamatta jääneen osan samaan rintataskuun, josta tuulessa heiluva liina hetkeä aiemmin vedettiin esiin. Tietäen tarkalleen mihin kätensä asettaa, hän nostaa puunrunkoa vasten nojaamaan jättämänsä venäläisvalmisteisen Mosin-Nagant sotilaskiväärin olalleen ja lähtee kohti autiolta vaikuttavaa rakennusta.

Talon ulko-ovi avautuu naristen ja Simonin raskaat varsikengät kumahtavat eteisen puiselle lattialle. Hän sulkee oven hiljaa takanaan ja kuuntelee täysin liikkumatta talon hengitystä. Tuulen ja sateen ääntä lukuunottamatta talo kuulostaa elottomalta ja sisällä leijuva ilma seisoo paikallaan. Simon nostaa aseen varovasti olaltaan ja tarttuu siihen kiinni molemmin käsin. Hän vetää takkinsa helman alla roikkuvasta tupesta esiin mustasta teräksestä taotun pistimen ja napsauttaa sen paikalleen kiväärinsä piipun jatkoksi. Hänen sormensa on valmiudessa liipaisinkaaren vieressä, kun hän liikkuu hitaasti kaksi askelta hänen oikealla puolellaan olevaan oviaukkoon. Lattia natisee hänen painopisteensä muuttuessa kun hän kurkistaa keittiöön, jossa aika näyttää pysähtyneen. Mikään ei vaikuta reagoivan hänen läsnäoloonsa.

Simon liikkuu hitaasti keittiön ovelta vasemmalla puolellaan olevaan käytävään. Hän silmäilee ulko-ovea vasten avautuvaan jyrkkään, ylös kulkevaan portaikkoon pitäen aseensa piipun tiukasti suunnattuna suoraan edessään odottavaa alakerran toista huonetta kohti. Paikoilleen hapettuneet saranat jaksavat vain hädin tuskin kannatella portaikon alle rakennetun komeron selälleen unohdettuja ovia, jotka Simon työntää varovaisesti kiinni edestään. Näkymä oviaukosta laajenee hitaasti jokaisella eteenpäin otetulla askeleella. Kun Simon pääsee käytävän päähän hän laskee kiväärinsä osoittamaan kohti kulunutta lankkulattiaa ja nojaa olkapäällään kevyesti karmiin, jonka pintamaali on pahasti halkeillut. Hän kuulostelee hetken, puhaltaa hitaasti keuhkonsa tyhjäksi ja astuu huoneeseen. Nopealla hallitulla liikkeellä ase on jälleen valmiudessa ja Simonin hämärään tottuneet silmät tutkivat tilaa edessään. Heinätäytteensä menettänyt sohva seisoo keskellä kulunutta mattoa. Nurkassa lepäävän, ruskeaksi maalatun senkin päällä pölyn ja lian peitossa näkyy pähkinäpuuviiluilla pinnoitettu putkiradio. Tapetteihin kuluneet tummat varjot paljastavat niillä sijoilla joskus roikkuneiden taulujen paikat ja utuisiksi samentuneiden ikkunoiden edessä olevat repaleiset verhot siivilöivät kylmää ja vaisua valoa huoneeseen. Talo kuulostaa edelleen hiljaiselta ja sen alin kerros vaikuttaa olevan eloton.

Simon astuu yläkerran porrastasanteelle hieman aiempaa luottavaisempana. Lattialankku parahtaa astetta kovempaa ja vaikka ilmassa on ummehtuneen kellarin tuoksu, talon puusta rakennetut osat tuntuvat vuosien kosteusvaurioiden jälkeenkin riittävän tukevilta Simonin jalkojen alla. Pieni makuuhuone keittiön yläpuolella on muun talon tavoin niille sijoilleen hylätty ja pysähtynyt. Kovettunut päiväpeite lepää homeen täplittämän sängyn päällä ja vaatekaapin puoliksi raollaan olevat ovet paljastavat, että lähtiessä mukaan on otettu vain tärkeimmät.

Simon kääntää katseensa suljettua puista peili-ovea kohti, jonka takana odottaa talon viimeinen huone. Hänen mielensä on rauhallinen, mutta käy samaan aikaan läpi useita vaihtoehtoja siitä mikä oven takana häntä odottaa. Hän pudottaa kiväärin oikean kätensä varaan ja kääntää varovaisesti kahvaa. Rautainen lukon kieli kolahtaa auki äänekkäästi ja Simonin näkökenttä kapenee. Hän ottaa tukevan otteen aseestaan ja työntää sen tumman piipun päähän asennetulla pistimellä ovea varovaisesti auki. Hitain askelin Simon astuu sisään huoneeseen ja käy katseellaan järjestelmällisesti läpi sen jokaisen pimeän nurkkauksen. Yhdessä hetkessä hän ymmärtää olevansa yksin ja hänen hartiansa valahtavat alas. Kun hän sulkee oven takanaan, hän hengittää syvään ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun astui taloon sisälle.

Uupuneena Simon puristaa silmänsä umpeen ja hieroo uurteiden täyttämää otsaansa luisevilla sormillaan. Väsymys täyttää hänen kehonsa kovemmin kuin koskaan aiemmin ja hän huojuu edestakaisin jokaisella raskaalla hengenvedolla. Hän tukeutuu edessään olevan tummaksi värjätyn puisen tuolin selkänojaan ja nielaisee suuhunsa kerääntyneen syljen. Huojunnan hiljalleen tasaantuessa Simon avaa silmäluomensa ja tuijottaa pää painuneena tyhjyyteen. Kun Simonin pupillit saavat tarkkuuttaan hieman takaisin, hän huomaa näkökenttänsä yläreunalla pienen huoneen yksinäistä ikkunaa vasten nojaavan kirjekuoren. Se kiinnittää Simonin huomion ja varovaisuus hiipii välittömästi takaisin hänen kehoonsa. Kuoren tällä puolen ei ole nimeä, mutta heti ensi silmäyksellä on selvää että se ei kuulu tähän paikkaan. Se on puhdas, kuiva ja uusi. Ulkoa suodattuva valo läpivalaisee kuoren vain vaivoin ja paljastaa, että sen sisällä on jotain itse kuorta pienempää. Simon ottaa välittömästi muutaman askeleen sivuun, jotta välttyisi olemasta suoraan samalla linjalla puisen tuolin ja suoraan tuolin edessä olevan neliruutuisen ikkunan kanssa. Irrottamatta kertaakaan katsettaan tuosta merkillisestä kirjekuoresta, hän liikkuu ikkunakarmien viereen ja siirtää varovaisesti syrjään hyönteisten reiille syömän verhon. Painaen selkänsä tiiviisti seinää vasten ja nojaten kylmään puuhun Simon laskeutuu istumaan lattialle. Hän riisuu ripeästi villakynsikkäät käsistään ja tunkee ne yhtenä myttynä takkinsa taskuun. Jalat koukussa, tiukasti kivääriään sylissään puristaen, hän kurottaa toisen kätensä ikkunan alapuolelta kohti kirjekuorta. Varoen paljastamasta itseään ulkona mahdollisesti tarkkaileville silmille, Simon ottaa rauhallisella mutta päättäväisellä liikkeellä kuoren ikkunalaudalta sormiensa väliin ja odottaa. Hän odottaa ikuisuudelta tuntuvan hetken kiinnittämättä lainkaan huomiota kädessään olevaan salaperäiseen kraftpaperista valmistettuun postitarvikkeeseen, mutta mitään ei tapahdu. Yhä jatkuva sade hakkaa edelleen talon pärekattoa ja tuuli huutaa ulkoverhouksen pinnalla.

Simon siirtää katseensa kirjekuoreen ja kääntelee sitä kädessään, löytämättä tarkemmallakaan tutkimisella minkäänlaisia merkintöjä sen vaaleanruskealta mattamaiselta pinnalta. Hänen kulmakarvansa puristuvat yhteen ja hänen otsalleen syntyy syviä ajatuksen täyttämiä juonteita. Kuoressa ei ole postimerkkiä eikä leimaa ja sen materiaali vaikuttaa kädessä melko tukevalta. Simon tietää törmänneensä tämänkaltaisiin kuoriin arkistointi- tai viranomaiskäytössä, mutta muuten itse kuori ei tarjoa tutkijalleen minkäänlaista vihjettä siitä, miten se on ikkunalaudalle päätynyt. Simon nousee vaivalloisesti seisomaan ja asettaa kiväärinsä nojaamaan seinää vasten. Hän katsoo yhä varoen ulos ikkunasta ja näkee etäällä seisovan tammen ja sen oksanhaaraan sidotun liinan. Missään ei näy minkäänlaisia elonmerkkejä. Hän pyöräyttää kirjeen ympäri ja ujuttaa sormensa sen sinetöimättömän läpän alle. Kun hän levittää kuoren suuta raolleen, sen uumeniin talletettu valokuva liukuu kevyesti suoraan hänen käteensä. Valokuvan tausta on vaaleanharmaa ja sen oikeassa yläreunassa on mustekynällä kirjoitettu sana ”Kohde”. Simon kääntää valokuvan ja hänen jo valmiiksi tyhjät kasvonsa sulavat täysin ilmeettömiksi, kun hän ymmärtää mitä, tai oikeammin ketä tuo valokuva hänen kädessään oikein esittää. Hän vetää kangashupun pois päänsä päältä ja rojahtaa äkillisesti kaikki voimansa menettäneenä istumaan selkänsä takana odottavalle puiselle tuolille. Tuoli narahtaa ja viimeinenkin värin häivähdys katoaa Simonin kapeilta ja kalpeilta poskilta. Hän tuijottaa kuvan henkilöä epäuskoisena samalla kun hänen mielensä tekee kuumeisesti työtä yrittäessään etsiä selitystä ja mahdollista ulospääsyä tilanteesta. Mutta mitään ratkaisua tai keinoa paeta ei löydy. On vain tehtävä se mihin hänet on määrätty, kylmästi ja päämäärätietoisesti.

Simon nousee jaloilleen ja katsoo ympärilleen kolkossa ja hämärässä huoneessa. Seinustalla seisoo vaatimaton ruokailupöytä, jonka korkeuden Simon arvioi näyttävän juuri sopivalta. Hän siirtää pöydän ikkunan eteen ja varmistaa, että jokainen sen neljästä jalasta seisoo tukevasti lattiaa vasten. Pöydän kansi lepää vain hieman ikkunalaudan alapuolella ja sopii täydellisesti tarkoitukseensa. Simon nappaa seinää vasten nojaavan kiväärinsä piipusta kiinni ja irrottaa tottunein liikkein pistimen sen kylmää hohkavasta päästä. Hän työntää varovaisesti terän kapean kärjen ikkunan vasemmassa alareunassa olevan lasiruudun ja sitä paikallaan pitävän puisen ikkunapuitteen väliin. Huomaamattoman pienellä väännöllä puu antaa periksi ja lasiruutu liikahtaa hieman sijoiltaan. Simon liikuttaa pistintä ylemmäs ja toistaa maltillisen vääntöliikkeen hieman korkeammalla ennen kuin siirtyy ikkunalautaa vasten lepäävän alapuitteen pariin. Paikoilleen jämähtäneen kosteuden pehmittämä puu halkeaa helposti pois paikoiltaan ja yhdessä hetkessä pieni ikkunaruutu vapautuu kehyksensä vuosikymmeniä kestäneestä puristuksesta. Asettaessaan pistimen takaisin tuppeensa hän tarkistaa vielä kerran että talon ulkopuolella ei näy ketään.

Kun Simon siirtää lasiruudun varovaisesti pois paikoiltaan ja laskee sen pöydälle, huone tuntuu täyttyvän sateen äänistä. Ulkona puhaltava syksyinen tuuli korvaa hetkessä ummehtuneen kellarimaisen hajun, joka on jo vuosia pitänyt tätä huonetta otteessaan. Seinää vasten puristuneet verhot saavat vihdoin liikahtaa ja himmeä valo laskeutuu pöydän pinnalle hieman aiempaa kirkkaampana. Simon riisuu kosteudesta painavan takkinsa ja asettaa sen tuolin puiselle selkänojalle. Hän siirtää tuolin kauemmas pöydästä saadakseen itselleen lisää tilaa toimia ja nostaa kiväärin käteensä. Hän laskee aseen hellästi kyljelleen pöydän kannen päälle ja tarkistaa huolellisesti työvälineensä kunnon. Paitansa hihaa käyttäen hän pyyhkäisee aseen puiset ja metalliset pinnat kuivaksi. Hän tarkastaa kiväärinsä makasiinin sisällön: viisi patruunaa. Tarkistettuaan myös hahlon, jyvän, liipaisimen ja pulttilukon Simon laskeutuu korkeaan polviasentoon ja nostaa aseen nojaamaan pöytään niin että sen piippu osoittaa pienen irroitetun lasiruudun aukosta ulos kylmään syys-sateeseen. Varoen työntämästä piipun suuta ikkunasta kajastavaan valoon jotta ei paljastaisi asemaansa, hän nojautuu tukevaan etunojaan. Simon etsii ampuma-asennon niin hyväksi kuin se tässä tilassa on mahdollista ja linjaa silmänsä tähtäinten mukaan. Pienestä ikkunan aukosta hän näkee kahdensadankolmenkymmenen metrin päässä risteyksen ja risteyksessä yksin seisovan kuolleen tammen. Hän näkee pisaroiden satavan jyrkässä kulmassa vasemmalta oikealle. Ja hän näkee kuinka tuuli riepoo ohutta pellavaista, nyt jo läpimäräksi kastunutta liinaa ilman minkäänlaista armoa. Tuulen suunta on edelleen lännestä itään.

Simon hengittää hitaasti sisään nenänsä kautta ja puhaltaa sitten keuhkonsa tyhjäksi huultensa väliin jäävästä pienestä raosta. Ylimääräisen ilman poistuessa hän tuntee lihastensa tiukentuvan ja aseen puristuvan olkapäätänsä vasten. Hän sulkee rauhallisesti silmänsä, laskee hitaasti mielessään kolmeen ja kuvittelee miltä laukaus hänen kehossaan tuntuu ja miltä se juuri tässä tilassa tulee kuulostamaan. Täydellisen itsevarmana omiin kykyihinsä luottaen hän avaa silmänsä ja nousee seisomaan. Vielä viimeisen kerran Simon vilkaisee valokuvassa esiintyvää kohdettaan. Hän painaa mieleensä jokaisen tunnistettavan kasvonpiirteen ja asettaa valokuvan kuvapuoli alaspäin pöydän pisaroiden kostuttamalle pinnalle. Hän antaa kätensä levätä kuvan päällä pienen hetken ennen kuin istuu takanaan odottavalle tuolille ja laskee kiväärin syliinsä. Kun hän nojaa taakse tukeutuen puiseen selkänojaan, hän tietää olevansa valmis.

Sitten Simon odottaa. Vaikka talon lämpö on olematonta, kylmältä tuulelta suojaan pääseminen ja edes hetkellinen pysähtyminen saa hänet tuntemaan itsensä tavattoman väsyneeksi. Uupuneena Simon kaivaa takkinsa taskusta kolikon ja puristaa sen oikean kätensä nyrkkiin. Sadepisaroiden yksittäiset iskut sulautuvat hänen korvissaan yhdeksi äänimatoksi. Hitaasti hänen silmäluomensa painuvat umpeen ja hänen päänsä notkahtaa alas.

Samaan aikaan punaiseen sääriin saakka ulottuvaan villakangastakkiin pukeutunut nainen taistelee lastenvaunujensa kanssa mutaisella tiellä. Painavien vaunujen ohuet renkaat uppoavat mutaan ja naisen takin helmat ja mustat nahkaiset nilkkurit keräävät kaiken maasta kumpuavan kosteuden itseensä. Vaikka nämä maisemat ovat hänelle tutut, suuren kaupungin eliitin parissa vietetyt vuodet saavat tuon kaukaisen ajan tuntumaan enemmän unelta kuin muistolta. Nainen työntää vaunuja kaikin voimin eteenpäin pidättäen koko ajan suuremmaksi kasvavaa itkua sisällään, kun hänen huomionsa kiinnittyy johonkin pieneen ja kiiltävään maassa lastenvaunujen etupuolella. Nainen irrottaa otteensa vaunujen kahvasta ja astuu horjuvin askelin maassa pystyssä seisovaa vaatimatonta esinettä kohti. Nainen kumartuu ja nostaa peltisen savukerasian punaisen kynsilakan, sormusten ja hopeisen rannekorun koristamaan käteensä. Taivasta peittävä pilvipeite alkaa vihdoin rakoilla ja hiljalleen sade antaa periksi ja kuolee pois.

Simonin käsi putoaa suoraksi ja kolikko irtoaa hänen nyrkkinsä puristuksesta kolahtaen huoneen puiselle lattialle. Hän säpsähtää hereille unestaan ja muutaman sekunnin ajan hänellä ei ole aavistustakaan siitä missä on. Hetken ympäristöään kuunneltuaan hän huomaa sateen ropinan viimein tauonneen. Simonin keho jättää viimeisetkin unen rippeet taakseen ja nopealla liikkellä hän tarttuu sylissään makaavaan kivääriin ja laskeutuu tuolilta korkeaan polviasentoon. Simon siirtää kiväärin kuluneen nahkaisen hihnan pois tieltään, nojaa ampuma-asentoon pöydän kannen päälle ja vilkaisee vieressään lepäävän valokuvan vaaleanharmaata taustaa ja sen reunaan kirjoitettua tekstiä. Laskiessaan poskensa nojaamaan kiväärin tukin perää vasten hän näkee ikkuna-aukosta punaisena hahmona harmaata maisemaa vasten seisovan kevytrakenteisen naisen. Hahlon ja jyvän läpi hän näkee kuinka nainen nousee seisomaan ja pyörittelee savukerasiaa kädessään. Hän vilkuilee hämillään ympärilleen etsiessään henkilöä, jolta savukerasia olisi mahdollisesti pudonnut. Harhautus on toiminut täydellisesti ja naisen liike on seisahtunut juuri siihen kohtaan johon Simon on ajatellut. Hän vetää kiväärinsä lukon taakse ja työntää sen takaisin eteen. Ensimmäinen patruuna nousee pesään. Hän tarkistaa tuulen suunnan ja kovuuden kuolleen tammen oksanhaaraan sitomastaan vaaleasta pellavaliinasta ja siirtää tähtäystään hieman naisen vasemmalle puolen. Hitaasti hän puhaltaa keuhkonsa tyhjäksi ja painaa poskensa yhä tiukemmin kivääriään vasten. Hän tukee aseen olkapäähänsä ja liikuttaa etusormensa liipaisimen päälle. Simonin keho tekee kaiken automaattisesti oikein, mutta juuri nyt hänen mielensä alkaa hitaasti murtua palasiksi. Hän tietää seuraavan askeleen ja tuntee aseen antaman vallan ja velvollisuuden koko kehossaan, mutta sen sijaan että hänen hengityksensä rauhoittuisi laukausta varten, se kiihtyy yhä nopeammaksi. Simonin kyynärpäät puristuvat kivuliaasti hänen kohoilevia kylkiluitaan vasten ja viimeinenkin rauhallisuuden pisara katoaa hänen sisältään kyynelten valuessa hänen poskilleen. Tänään Simon ei kykene astumaan rajan yli ja puristamaan liipaisinta.

Äkkiä hänen selkänsä takaa kuuluu lukon kielen naksahdus, kun talon läpi kulkeva ilma aukaisee yläkerran käytävään johtavan kevyesti suljetun peilioven. Simon säikähtää ja nousee polvensa varasta salamana ympäri valmiina taistelemaan tiensä ulos, kun hänen silmiensä eteen avautuu näky mikä saa hänet jähmettymään paikoilleen. Hän näkee itsensä pää alas painuneena puisella tuolilla kivääri ja kolikkoa puristava nyrkki sylissään. Simon tuijottaa toisen minänsä pinnallista ja rauhatonta unta suu auki ja kädet täristen yrittäen ymmärtää mitä näkee. Hänen hampaansa puristuvat voimakkaasti yhteen ja yhdellä riuhtaisulla hän nostaa kiväärinsä piipun osoittamaan tuolilla istuvan versionsa rintakehää. Simon yrittää kaikin voimin hävittää menneisyyden luoman kuvan edestään, mutta jokaisella hengenvedolla haamuista tulee yhä todellisempia. Hän vetää aseen yhä tiukemmin kehoaan vasten ja kyyneleet silmissään hän päästää ilmoille raivoisan huudon, joka tuntuu täyttävän huoneen jokaisen pienimmänkin kolon. Sitten hän ampuu.

Kiväärin räjähtävä ääni kaikuu yli aukean maiseman ja kimpoilee eri suuntiin kuolleen tammen kaarnasta, kunnes katoaa kaikuna ilmaan. Nainen säpsähtää niin kovaa, että savukerasia kirpoaa hänen siron kätensä otteesta ja putoaa takaisin mutaiseen maahan. Hädissään hän kääntyy tuon voimakkaan äänen suuntaan ja näkee hylätyn talon yläkerran päätyikkunassa heiluvan läpikuultavan verhon. Maailma naisen ympärillä tuntuu pysähtyneen laukauksen ääneen. Tuuli on hetkessä muuttunut myrskyisästä armolliseksi ja koko taivaan aiemmin peittänyt harmaa pilvimatto on alkanut hajota yhä pienempiin palasiin.

 Talon suuntaan pelokkaasti katsellen nainen työntää lastenvaununsa villiintynyttä pihamaata ympäröivän osittain kaatuneen lauta-aidan viereen. Hän katsoo portin reunaan maalattua tuttua talon numeroa ja ottaa vaunujensa koppaan aseteltujen matkatavaroiden joukosta mustan nahkaisen käsilaukun. Laukun metallinen solki napsahtaa auki ja nainen kaivaa tärisevin käsin sen sisätaskusta esiin suuren rautaisen avaimen. Kun nainen astuu talon ulko-ovelle ja on työntämässä avainta sitä suojelevaan ruosteen täplittämään riippulukkoon hän huomaa oven olevan jo raollaan ja lukon makaavan rikkinäisenä portaiden vierellä kasvavassa ruohikossa. Hiljaa ja varovaisesti nainen avaa oven ja astuu talon synkkään eteiseen. Kun hän katselee ympärilleen, muistojen tulva sekoittuu pelon tunteeseen hänen rinnassaan.

Talon sisälle murtautunut ilma liikuttaa yläkerran huoneen ovea hitaasti auki ja kiinni kun naisen mustien nahkaisten nilkkureiden matalat korot kopisevat vasten jyrkkiä porras-askelmia. Kun hän astuu huoneeseen, sisällä odottava näky pysäyttää hänet jo kynnykselle. Lattialla, osittain kaatuneen tuolin päällä makaa kuolleena hänelle tuntematon mies, jonka rintakehässä sydämen kohdalla on verta pulppuava ruudin tummentama reikä. Miehen kasvot ovat elottomat ja hänen ruumiinsa on liikkumaton. Miehen vierellä lojuu jonkinlainen pitkäpiippuinen ase ja hänen edessään oleva pöytä on kaatunut jaloiltaan. Yksinäinen kolikko on vierinyt pystyyn ajan synnyttämään lattialautojen rakoon. Ilmassa leijailee pölyn ja lian hiukkasia ja pieni tuulenvire heiluttaa kevyesti puuttuvan ikkunaruudun vierellä roikkuvia kankeita verhoja. Kaikkialla on kovin hiljaista.

Nainen astuu varovaisesti eteenpäin edessään makaavan miehen ruumista katseellaan haravoiden. Hänellä ei ole aavistustakaan kuka tuo mies on tai mistä hän on tähän autioituneeseen taloon tullut, mutta järkytys on niin valtava että hitaasti naisen suuret tummat silmät täyttyvät kyynelistä. Hän vie käden kasvoilleen yrittäen peittää suustaan kuuluvan vaimean nyyhkytyksen ja rauhoittaakseen hengitystään, mutta se tuntuu juuri tässä hetkessä täysin mahdottomalta. Hän painaa silmäluomensa tiukasti kiinni ja vapisee.

Kun nainen viimein uskaltaa avata silmänsä, hän huomaa kyyneliensä läpi ruumiin läheisyydessä lepäävän kirjekuoren ja sen vieressä mustavalkoisen valokuvan. Hän kumartuu nopeasti pelastaakseen sen ruumiin alta alati laajenevalta verilammikolta ja astuu sen jälkeen pelokkaasti askeleen taaksepäin yrittäen saada edes jonkinlaista etäisyyttä edessään aukeavaan raakaan näkyyn. Yhä pahoin poissa tolaltaan, hän vilkaisee kädessään olevaa valokuvaa. Hänen mielensä ei välittömästi kykene ymmärtämään mitä valokuva esittää, mutta jokin siinä kiinnittää hänen huomionsa ja kun hän katsoo kuvaa lähemmin, hän säpsähtää. Mustavalkoisessa kuvassa taustalla on lautaverhoiltu armeijan kasarmirakennus ja sen pääovelle vievät lyhyet portaat ovat tuoreen lumisateen peittämät. Portaiden edessä kiväärien hihnoja olallaan tiukasti puristaen seisoo kaksi miestä, joiden takkien rintataskua koristavat metalliset ruusukkeet. Ruusukkeissa on ristissä kaksi pitkäpiippuista asetta ja niiden alla luku “600”. Vasemmalla seisovan miehen kasvot on raaputettu tunnistamattomaksi, mutta oikealla seisovan miehen kasvoista näkee että hän on iältään hyvin nuori ja olemukseltaan huoleton. Nainen ymmärtää, että juuri tuo nuori ja huoleton mies makaa nyt elottomana hänen edessään tämän pienen pimeän huoneen kylmällä puisella lattialla.